Syyskuussa muutaman päivän puheenaihe oli ahvenanmaalaisten brankkareiden käryäminen ylinopeudesta. Kolme vapaaehtoisen palokunnan sammutusosaston jäsentä ajoi siviiliautoillaan poliisin tutkaan matkalla hälytystehtävään paloasemalle.
Poliisi mittasi Jomalan suoralla lukemat 113, 99 ja 85 kilometriä tunnissa. Nopeusrajoitus tuolla kohtaa on 70 km. Suurimman ylinopeuden ajanut sai kymmenen päivän ajokiellon ja päiväsakkoja, toinen sai päiväsakkoja ja kolmas rikesakon.
Samankaltaiseen tilanteeseen joutuu ehkä joka päivä joku sammutusosaston mies jossakin päin Suomea. Palo- tai onnettomuuskohteen nopea tavoitettavuus on aina ollut ja yhä on tuloksellisen pelastus- tai sammutusiskun edellytys.
Kaasujalka on kuitenkin pidettävä kurissa. Laki on yksiselitteinen: ”Kun siirrytään hälytystilanteessa asemapaikalle tai hälytyskohteeseen muulla kuin hälytysajoneuvolla, esimerkiksi yksityisautolla, on aina noudatettava kaikkia tieliikenteen sääntöjä”, on sanatarkka sitaatti tuoreesta hälytysajo-oppaasta (SPEK, 2001).
Vuonna 1991 Suomen Palontorjuntaliiton silloinen, nyt jo edesmennyt järjestöpäällikkö Pekka Saunamäki käsitteli Palontorjunta-lehdessä samaa aihetta esimerkkinään VPK:n päällikön ahvenanmaalaiskaltainen ylinopeus. Saunamäki totesi ensimmäisen valmiusasteen sopimuspalokunnalta edellytettävän alle viiden minuutin ensilähdön lähtöaikaa. Tulipaloon on päästävä käsiksi ennen yleissyttymisen alkamista noin seitsemässä minuutissa. Pelastustehtävissä vasteaika voi olla paljon lyhyempi.
- Mitä kauempana varallaoleva henkilöstö asuu paloasemalta sitä suurempia ristikkäispaineita syntyy lähtöaikavaatimuksen alittamiseen ja suurimman sallitun nopeuden ylittämiseen, Saunamäki pelkisti.
Hälytystoimintaan osallistuvat miehet on opetettu ottamaan halittuja riskejä, joita sammutus- ja pelastustyö luonteensa mukaisesti väistämättä sisältää. Ristiriitaista oli Saunamäen mukaan se, että sama mies saa paloasemalta lähtiessään ottaa hallitun riskin hälytysajoneuvoa ajaessaan, mutta ei omaa autoa ajaessaan siirtyessään kotoaan paloasemalle. Ja kuitenkin on kysymys samasta hälytyksestä, jossa nopealla toiminnalla saatetaan saada pelastetuksi ihmishenkiä. Saunamäen ajattelumallissa hälytysajo on aina hallittu riski - riippumatta siitä onko käytettävissä hälytysvaloja ja -ääniä vai ei.
Laki on niin kuin se luetaan, sanotaan. Työturvallisuuslakia tiukasti tulkiten moni pelastus- ja sammutustehtävä jäisi suorittamatta. Laki esimerkiksi määrää, että sellaisissa paikoissa, joissa työntekijät työtä suorittaessaan tai liikkuessaan saattavat pudota taikka esineet pudotessaan tai kaatuessaan voivat heitä vahingoittaa, tulee työn laatuun katsoen olla tarkoituksenmukaisia laitteita, aitauksia, suojakatoksia ja muita turvallisuuslaitteita.
Esimerkinomaisesti: kuinka moni katonaukaisu jäisi tekemättä, jos edelläkirjoitettua sovellettaisiin tiukasti palomiestyöhön?
Tai toisin päin: vaikka palomiestyössä joudutaan toimimaan toisenlaisissa olosuhteissa kuin muissa ammateissa, työturvallisuuslain moni pykälä on niin väljä, että väistämättä tulee kysyneeksi kuinka usein sammutus- ja pelastushenkilöstö ja heidän työnjohtonsa tahtomattaan rikkoo työturvallisuuslakia?
Kaikki hälytysosastoissa mukana olevat tietävät, ettei laki salli siviiliautolle ylinopeutta matkalla kotoa tai työstä paloasemalle. Poliisitkin sen tietävät, mutta ovat usein - kun mitään vaaratilannetta ei ole aiheutunut - katsoneet ”vähäisen” ylinopeusrikkeen sormiensa läpi.
Yhtenä ratkaisuna on esitetty, että varallaolevan henkilöstön omat ajoneuvot voitaisiin siirtymäajossa luokitella hälytysajoneuvoiksi. Hanke ei aikanaan saanut tuulta taakseen, eikä varmaan saa hyväksyntää vastakaan. Rajan vetäminen olisi kuin veteen piirretty viiva, eikä yhteiskunnan yleinen liikenneturvallisuuden vaatimus puolla erivapauksia. Siksi siirtymäajon ylinopeus on jatkossakin kiellettyä mutta niin inhimillistä.
PS
Laki on niin kuin se luetaan, 2.
Brankkari sai ylinopeudesta 10 päivän ajokiellon ja päiväsakkoja, taksiautoilija kaahasi satasen alueella 204 km:n tuntinopeudella ja pääsi pelkällä päiväsakolla.
Helsingin pelastuslaitoksen 580 kotitaloudessa tekemän tutkimuksen mukaan palovaroittimen kattavuus on pääkaupungissa 90 %:n luokkaa. Tyydyttävän korkea luku paljastuu kuitenkin harhaksi, sillä osa ei ollut toimintakunnossa ja suuri osa oli sijoitettu väärin. Toimiva ja oikein sijoitettu palovaroitin olikin vain 62 %:ssa kotitalouksista. Virhemarginaali on noin 2,5 % puoleen tai toiseen. Valtakunnallisissa palovaroittimen yleisyyttä mittaavissa tutkimuksissa on päästy reilusti yli 90 %:n lukuihin. Tutkimusten tuloksia julkistettaessa on painotettu toimivuuden eli käyttökunnossa olevan pariston merkitystä. Oikeaan sijoitteluun ei ole samalla lailla kiinnitetty huomiota. Sellainen väärin sijoittelu kuin seinään kiinnittäminen ei toki tee palovaroitinta täysin toimintakelvottomaksi. Kyllä sellainenkin laite reagoi. Liian usein se tekee sen liian myöhään.
”Niin kauan kuin Suomessa ei ole terroritekoja, olemme onnistuneet”, on otsikoitu toimittajamme Vesa Toikan kirjoitus tämän lehden sivulla 30. Lause on sitaatti suojelupoliisin ylitarkastajan alustuksesta väestönsuojelun perinnepäivänä Helsingin pelastuslaitoksella syyskuun lopulla.
Lokakuun 11. päivän iltana lause muuttui historiaksi, mikäli sivullisia ihmisiä kohtaan suuntautunut pommi-isku osoittautuu harkituksi teoksi eikä väärään aikaan väärässä paikassa sattuneeksi.
Tekijäksi paljastui varsin nopeasti nuori suomalaismies. Hänen motiiveistaan ei tätä kirjoitettaessa ollut tietoa.
Ensiarvioiden perusteella kyse on teosta, joka täyttää yksittäisen terrori-iskun merkit mutta ei järjestelmällisen tuhotyön, terrorismin tunnuspiirteitä. Tämä on ollut koko yhteiskuntaamme järisyttäneen tapahtuman ainoa lohdullinen asia.
Pelastustoimelle räjähdys oli vaativa. Sairaalahoitoon valmisteltuja ja vietyjä loukkaantuneita oli 80.
Seuraavilla sivuilla on toimituksen ensi vaiheen raportti pelastustoimien kulusta. Palaamme aiheeseen jatkossa, kun tiedot täydentyvät.