Otettakoon siis tässä esille kolme sellaista
ongelmaa, joihin takuuvarmasti törmätään joka ainoalla 22 alueella. Ensimmäinen koskee viranhaltijoiden palvelussuhteen ehtoja, toinen palopäälliköiden asemaa ja kolmas sairaankuljetuksen järjestämistä. Ovat tässä lueteltuina helpoimmasta vaikeimpaan.
Huolimatta siitä, että palomiehet tekevät pääsääntöisesti samaa työtä koko maassa, ovat siitä saatavat korvaukset ja siihen liittyvät etuudet hyvinkin erilaisia. Tämä tiedetään jo nyt niissä kunnissa, joissa palo- ja pelastustoimi on yhdistetty tai yritetty yhdistää. Tiedetään myös, että tavoitetila asettuu aina korkeimman palkkaluokan ja parhaiden etujen tasolle; kuten vaatimuksetkin. Neuvotteluja ja sopuratkaisuun pääsyä helpottaa kuitenkin asian substanssi. Kun kysymys on rahasta, on tarjousten ja vastatarjousten teko helppoa. Ratkaisut voidaan myös ajoittaa päätöshetkeä pitemmälle ajanjaksolle.
Palomiehet ymmärtävät yleensäkin järkipuhetta, ja raha on lisäksi rationaalisesti ymmärrettävä ja käsiteltävä suure. Vaikka pulinaa asiasta syntyy ja riittää, järjelliseen lopputulokseen voidaan kohtuudella päästä.
Toista on silloin, kun neuvotellaan asemasta ja tittelistä. Ollaan tunnetasolla, jossa järkisyyt hämärtyvät. Palopäällikkö haluaa olla palopäällikkö - olkoonkin, että omaa palokuntaa ei ole. Palopäällikön titteli on arvo sinänsä, ja siitä halutaan yleensä pitää ehdoitta kiinni. Entiset työt entisin palkkaeduin eivät mitenkään kelpaa ilman entistä virkanimikettä.
Läheisyysperiaate uhkaa nimittäin romuttua, ellei kunnassa ole kuntalaisten omanaan pitämää ”meidän palopäällikköä“, sanoo Palopäällystöliiton III-jaosto. Ja ehdottaa, että turvallisuuden takaamiseksi pitää joka kunnassa olla Oma Palopäällikkö: vanha tuttu, jota voi lähestyä arkipäivän pikku pulmissa.
Tunne on epäilemättä vahva: meiltä ollaan viemässä sellaista, jonka varassa kuntalaisten turvallisuus nousee tai kaatuu. Ilmeisen vilpittömästi uskotaan, että ruohonjuuritason pelastustoimelle käy huonosti, jos ja kun palopäällikön virka siirtyy kaukaiseksi, kasvottomaksi alueinstituutioksi.
Melkoinen työrupeama on siis vielä edessä, kun sadoille paljasjalkapalopäälliköille joudutaan todistamaan, että merkittävin muutos siirryttäessä aluepelastuslaitoksen leipiin on uuden nimikkeen mukainen virka-asematunnus. Kun järkipuhe ei luultavasti auta, on muutokset tehtävä väkisin. Päättäjiä lohduttanee tieto, että useimmat näistä sadoista eivät ole palopäälliköitä sanan perimmäisessä merkityksessä koskaan edes olleet.
Kolmas ja vaikein pala on sairaankuljetus. Siihen kohdistuvista muutoksista ei enää selvitäkään neuvottelemalla tai pakkotoimenpiteillä. Raastupaan joudutaan varmasti, jos sairaankuljetusta ryhdytään järjestelemään selvitysmiehen ehdottamalla tavalla.
Tosin muutokset eivät ole sisäministeriön käsissä, vaan päätökset tehdään, jos tehdään, sosiaali- ja terveysministeriössä. Ja kuten tiedetään, ei siellä ole asiaan juuri tunnettu kiinnostusta.
Kokemusperäisesti on jo nähty, ettei ole kuin yksi keino siirtää sairaankuljetustehtäviä yksityisyrittäjältä palokunnalle. Se on koko yrityksen ostaminen yhteiskunnan haltuun. Eikä sekään takaa työrauhaa. Kohta on uusi yrittäjä vaatimassa kuljetuksia ja/tai korvauksia.
Tarjouskilpailut, puhumattakaan yksipuolisista päätöksistä, joiden perusteella palokunta siirtyy palveluntuottajaksi, johtavat vääjäämättä valituskierteeseen eri päätöksenteko- ja oikeusasteissa. Monipuolista lisämaustetta saadaan sekä sähköisten että painettujen tiedotusvälineiden kautta.
Kun kokemukset tunnetusti ohjaavat ihmisen toimintaa, on sairaankuljetusta koskevat muutokset tässäkin tapauksessa aktiivisesti unohdettu.