Toisen maailmansodan pommitusten ja muiden sotatoimien aikana ja jälkeen tulipalojen tuhoihin ja niiden torjuntaan alettiin kiinnittää entistä vakavampi huomio. Palokunnat nousivat arvoonsa eri puolilla Eurooppaa. Samalla paljastui palokuntien resurssi- ja kalustopula.
Sodan vallitessa kaikesta oli puutetta. Mistä rahoitus uusiin tarpeisiin, kun olemassaoleviinkaan ei varoja tahtonut riittää?
Suomessa keinoksi keksittiin palosuojelumaksu. Eduskunta oli jo 1930-luvulla palolakia maahan sorvatessaan lausunut toivomuksen tavalla tai toisella kerätä varoja palosuojelutarkoituksiin. Toivomus muuttui laiksi vuonna 1941, kun eduskunta sääti palosuojelumaksulain. Se säädettiin väliaikaiseksi vuosiksi 1942-46. Kiinteän ja irtaimen omaisuuden palovakuutusmaksuun sisällytettiin 3 %:n suuruinen palosuojelumaksu. Käytännössä näin koottu ja vakuutusyhtiöiden tilittämä palosuojelumaksutulo kattoi viiden vuoden ajan palotoimen menot valtion tulo- ja menoarviossa.
Vuonna 1947 laki uusittiin. Ne varat, jotka palosuojelumaksuista vuosittain kertyivät yli sen, mitä valtion tulo- ja menoarviossa oli edellytetty, samoin kuin ne varat, jotka vuosittain oli varattu palotoimen menoihin, mutta joita ei voitu käyttää niille varattuihin tarkoituksiin, oli siirrettävä erityiseen palosuojelurahastoon, jonka varoja palosuojelumaksusta annetun lain toimeenpanosta annetun asetuksen mukaan oli käytettävä palosuojelun edistämiseen.
Vuonna 1962 rahasto sai itsenäisen aseman, kun palosuojelumaksuista kertyvät tulot lainmuutoksen jälkeen alkoivat kartuttaa vain valtion tulo- ja menoarvion ulkopuolella olevaa palosuojelurahastoa.
Rahaston toiminta oli parina alkuvuosikymmenenä hyvin yksiviivaista, kuntien ja palokuntien avustamista paloasemien rakentamisessa ja kalustohankinnoissa. Paloalan järjestötoiminnan tukeminen tuli jatkossa luontevasti rahaston avustustoiminnan piiriin, kun järjestöjen toiminta kasvoi yhä enemmän koko maata kattavaksi, ja niille annettiin viranomaisluontoisia koulutus-, valistus- ja muita tehtäviä.
Palosuojelurahasto on vuosikymmenien mittaan usean kerran tarkastellut oman toimintansa periaatteita. Kuntien taloudellisen aseman muutokset ja muutoskehitys kuntien ja valtion välisissä taloussuhteissa ovat merkinneet myös sitä, ettei palosuojelurahaston toiminta kaikilta osin vastaa toimintaympäristössä ja hallinnossa tapahtuneita muutoksia.
Niinpä kuusikymmenvuotias palosuojelurahasto jälleen kerran pohtii toimintansa painopistealueita. Eduskunnassa on valmisteilla myös uusi palosuojelurahastolaki.
Palosuojelurahaston 60-vuotisjuhlassa rahaston puheenjohtaja, pelastusylijohtaja Pentti Partanen linjasi rahaston avustustoiminnan pääkohteiksi sellaiset hankkeet ja toimintamuodot, joita ei tarkoituksenmukaisesti voi rahoittaa muista lähteistä ja jotka mahdollisimman hyvin palvelisivat alan kehittämisen painopistealoja. Keskeisiksi kohteiksi Partasen ajattelussa nousevat tutkimustoiminta, valistus- ja neuvontakampanjat, oppimateriaalin tuottaminen, valtakunnallista ja yhtä aluetta suurempaa kokonaisuutta palvelevat kalustohankinnat ja kehittämishankkeet, harjoitusalueet ja järjestöjen toiminta.
Palosuojelurahaston vuotuinen avustus on 42 miljoonan markan maksimistaan alentunut viime vuoden 35 miljoonaan. Silti summa on edelleen varsin merkittävä. Sitä se on senkin vuoksi, että rahaston varat ovat alalle korvamerkittyä rahaa. Pelastusala pienenä sektorina on ymmärtänyt kohdennetun rahan tärkeyden sen jälkeen kun yhteiskunta viskasi palo- ja pelastustoimen ja muiden hallinnonalojen valtionosuudet yhteen isoon astiaan verissä päin kilvoiteltavaksi.
Palosuojelurahaston varoja hoitaa johtokunta, jossa on eduskunnan, sisäministeriön, valtiovarainministeriön, Vakuutusyhtiöiden keskusliiton, Kuntaliiton ja pelastusalan järjestöjen edustus. Pelastustoimen isojen muutosten keskellä ja erilaisten tavoitteiden puserruksessa johtokunnan on kaikissa olosuhteissa tärkeä muistaa totuus, jonka se jo vuonna 1957 kirjasi talteen valtion tilintarkastajille vastatessaan: johtokunta korostaa, että palontorjunnan edistämiseksi palosuojelurahastoon koottavat varat ovat luonteeltaan paremminkin valtion valvontaan uskottuja yksityisiä varoja kuin valtion varoja.
Siis paitsi kohdennettuja myös valtion budjettirahoituksen ulottumattomissa.